Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin, Dmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja Aleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin, varakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti tiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö, jolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen, jommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli jo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin mitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan Fjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään. Tunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön, joka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut erääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi rauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse itselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä yönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja vuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa takia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin, että jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut niin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea ranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on tositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden tai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia sattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko epäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman ajatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen itsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja perheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi, sanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten armoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia miehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies olikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti siinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti suuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo yhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin hommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä keinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli sangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan puuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen, vaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä ainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan mitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin hameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä nainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.

Adelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain halveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset nähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi tapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen kesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset. Kerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa jaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten nyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa, viisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva ei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän kaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti pitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella sopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin sen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden takia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä kiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä väsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi suostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja teki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot usein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se, joka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna, kiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla oli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi Fjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään olevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan kolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen haaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina ympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle, miten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla semmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa avioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa näytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja värittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. — »Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte tyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat. Monet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin asemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut huomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka tuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui päästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen seminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen toteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš ryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt. Mutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti oikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan juopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää, että Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen pikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten mukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli saadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan juosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta kohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä poranneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli nähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin mahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja itki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi heitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.

2.

Ensimmäinen poika toimitettiin pois

On helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli. Isänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että hän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa saamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi, että hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan yksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä aikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja muutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan hoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi hänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi muuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset sukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin sanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää ollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka oli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret taas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein kokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan palvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa (eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan), niin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi olisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista palasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin vielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien joukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko elämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja viisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa moniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla, tunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään muisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen, että hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen nuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä hänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua. Hänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella ja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr Aleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti loppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai hakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin aloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais- ja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida Ivanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin huomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän huolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor Pavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran tutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi ottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten kertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta Fjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan näyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi sitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr Aleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi siinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti koko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin aivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan aivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin monille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin kaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet määrättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin, sillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja muutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä, ja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata rahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa Pariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan, huostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen, varsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen mieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana voinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen naimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä neljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan, varsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin esikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät tiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.

Ensiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin kolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli jonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli riippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota hän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni senjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa, alennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi jokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta vasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä Fjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta täysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme selvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei häntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän aikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin määrän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen tulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka) tuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada Fjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin heti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä käsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että nuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja juoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi, niin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin Fjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä eriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että kun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja ilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat isänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että hän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä tileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta koko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja että semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin ja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut oikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi, epäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön. Juuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen johdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena. Mutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor Pavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää, mistä he ovat peräisin.

3.

Toinen avioliitto ja toiset lapset

Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa. Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, — niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän, mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas, aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi», kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan. Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori, synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle, puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin. Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen, muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa. Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi, ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan, kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa», elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»

Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä, minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat, kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse kulki kertomassa ympäri kaupunkia.