Hän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina Ivanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona: veli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että hän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He keskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata ennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä tämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin puhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään ollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki lopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä ja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin astumaan peloittavan naisen luo.
Hän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle, sitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä. Meidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat siinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen isänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi ruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi kaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa kulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä kulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten tonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja sivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat ja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle puolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin läheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan, pieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän omisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva jalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut sivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin palvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran ämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan. Tämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin että he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä hakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille mielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan myynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä laahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää, tietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti kaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti unohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän yht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka hän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja… kohtasi äkkiä jotakin aivan odottamatonta.
Säleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle kiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli työntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui ja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista, vaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti aidan luo.
— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa sinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. — Kiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri sinua…
Aljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten pääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen kyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa liepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen kaupunkilaispoika.
— No, liikutahan jalkojasi, mennään! — kuiskasi Mitja ihastuksissaan.
— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja huomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään muita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli kuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole ketään, miksi sinä kuiskutat?
— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš täydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse, kuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä väijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta ymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin salaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta. Menkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!
Kiitos Korkeimman maan päällä, kiitos Hänen minussa…
Äsken juuri ennen tuloasi täällä istuessani minä tätä toistelin…