— Luonnossa on tapahtunut sekaannus… — mutisi hän hyvin epäselvästi, mutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä tarkempiin selityksiin.

Naurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili kastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään äskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten puuhia, mutta koko niiden kahden viikon aikana, jotka kivulloinen poika eli, hän ei juuri ollenkaan siihen katsonut, ei edes tahtonut huomata sitä ja pysytteli yleensä poissa tuvasta. Mutta kun poika kahden viikon kuluttua kuoli rohtumaan, niin hän itse pani sen arkkuun, katseli sitä syvän surun vallassa, ja kun sen pieni, matala hauta luotiin umpeen, niin hän lankesi polvilleen ja kumarsi haudan edessä maahan asti. Sen jälkeen hän ei moneen vuoteen kertaakaan maininnut lapsestaan, eikä Marfa Ignatjevnakaan hänen läsnäollessaan kertaakaan muistellut lastaan, ja kun hän sattui jonkun kanssa puhumaan »lapsosestaan», niin hän puhui kuiskaten, vaikka Grigori Vasiljevitš ei olisikaan ollut saapuvilla. Tuosta pikku haudasta lähtien Grigori, kuten Marfa Ignatjevna huomautti, alkoi etupäässä askaroida »jumalallisissa asioissa», luki Pyhäin miesten elämäkerrastoa, enimmäkseen ääneti ja yksin, pannen joka kerta silmilleen hopeasankaiset silmälasinsa. Harvoin hänellä oli tapana lukea ääneen, vain ison paaston aikana. Hän rakasti Jobin kirjaa, hankki jostakin itselleen jäljennöksen »Jumalan miehen, isämme Iisakki Sirinin» sanoista ja saarnoista, luki sitä itsepintaisesti vuodesta vuoteen, ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta kenties siitä syystä piti tätä kirjaa mitä suurimmassa arvossa ja rakasti sitä. Viime aikoina hän oli alkanut kallistua ja syventyä ruoskijain lahkoon, mihin oli tilaisuutta naapurissa. Se teki nähtävästi järkyttävän vaikutuksen häneen, mutta hän ei katsonut sopivaksi siirtyä uuteen uskoon. »Jumalallisten asiain» harrastus teki luonnollisesti hänen kasvojensa ilmeen vielä arvokkaammaksi.

Kenties hän oli taipuvainen mystisismiin. Nytpä aivan parahiksi hänen kuusisormisen lapsensa ilmestyminen maailmaan ja kuoleminen sattui yhteen erään toisen sangen omituisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tapahtuman kanssa, joka jätti hänen sieluunsa, kuten hän myöhemmin kerran itse lausui, »leiman». Tapahtui niin, että saman päivän jälkeisenä yönä, jolloin heidän kuusisorminen lapsukaisensa oli haudattu, Marfa Ignatjevna heräsi ja oli kuulevinaan äskensyntyneen lapsen itkun kaltaista ääntä. Hän pelästyi ja herätti miehensä. Tämä kuunteli ja huomautti, että se oli pikemminkin jonkun vaikertelua, »on ikäänkuin naisihminen». Hän nousi ja pukeutui. Oli jokseenkin lämmin toukokuun yö. Mentyään portaille hän kuuli selvästi, että vaikerrus kuului puistosta. Mutta puisto lukittiin yöksi pihan puolelta, eikä sinne päässyt muuta kuin tätä tietä, sillä puistoa ympäröi luja ja korkea aita. Grigori palasi tupaan, sytytti lyhdyn, otti puiston avaimen ja välittämättä vaimonsa hysteerisestä kauhusta ja vakuutuksista, että hän kuuli yhä edelleen lapsen itkua ja että itkijä varmasti oli hänen poikansa, joka kutsui häntä, hän lähti ääneti puistoon. Täällä hän huomasi selvästi, että valitus kuului heidän saunastaan, joka oli puistossa lähellä porttia, ja että valittaja todellakin oli nainen. Avattuaan saunan oven hän näki näyn, joka sai hänet jähmettymään: mielenvikainen nainen, joka kuljeksi kaupungin kaduilla ja jonka koko kaupunki tunsi nimellä Lizaveta Smerjaštšaja, oli laittautunut heidän saunaansa ja juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen makasi hänen vierellään, ja hän itse oli kuolemaisillaan. Hän ei puhunut mitään jo siitäkin syystä, että ei osannut puhua. Mutta kaikki tämä vaatii eri selityksen.

2.

Lizaveta Smerjaštšaja

Tässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin mieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon hänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja [Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli kahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan monet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden vanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan tylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä, vaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin ja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat, erittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa, muodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne olivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä, tikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja loassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen pikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt jonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka myös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten kuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti Lizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä hän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena Jumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös monet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn kuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin kuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen turkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti vastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui jossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään kaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame, turkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui avojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että läänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja hänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen, ja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle ilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori tyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on senvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta sai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt orpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä rakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä koulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin taloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen hyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen ja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi. Jos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin hän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle lapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja antoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti ravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein rikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja rahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä tiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia rahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan. Kirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen eteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän päivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta) nukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien taloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran viikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja nukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti moista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli pienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva. Muutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki tätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein luontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain toisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut. Tapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana ja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme varsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä olleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli palaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin puolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien talojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka vei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli tapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan nukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat herrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat laskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle nuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan mahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää tuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki päättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa sattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille ja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja että tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän tähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa, mielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti tekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään mateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin hän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan kuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin, että muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä katsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti alkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi yllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä enemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja lopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš valallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa. Kenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä ole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin kaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta oli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa työtä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se kamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš. Mistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut hauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa mies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli perhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut mitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut osanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle. Mutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena. Tämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut arvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai vähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli vain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä oli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti ja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan, vieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja saikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, — puhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin »kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa tunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta ja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä, Karp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri noina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt kolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät ollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä kohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja hoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan niin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa pitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti silmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että viimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan luota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa tilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli, se jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet oli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli». Luultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla, mutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta, joka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin viettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin aidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan huolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti hänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa porvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta Lizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen kotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen aivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien omainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme meille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen jälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna sitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin Pavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita häntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti tätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken. Kaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman lapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin: hän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan. Tästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja hän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin ja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin tarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua hävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin palvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että jotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä kertomuksen jatkuessa.

3.

Palavan sydämen tunnustus. Runojen muodossa.

Kuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti luostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin ymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista ei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti kohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko oli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen luottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista tehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän huutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka annettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu »innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan tapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari, joka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten läsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa, alkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita, lyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain komeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään humalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli pahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša tiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään päästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli vakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua loukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö kerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän kulki eteenpäin vähääkään empimättä.

Mutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan toisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi osannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan Katerina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä, rouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin asian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä, toivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta pitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä alkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista ja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän ei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi hänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään pelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän, niin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin menoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri tätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä siitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken kaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti kolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin sanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä. Mutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo pelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi. Tuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö pyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön edessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille ja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät väreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina Ivanovnan taloa hän ehti.