— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa
Ignatjevnan puoleen.
— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä velvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään ymmärrä, — vastasi Marfa Ignatjevna lujasti.
— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä suusi kiinni.
Niin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi heille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi sitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä. Hän tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor Pavlovitš, joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa», kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen luonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän asioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi monia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen, ja tällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta Grigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš monta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla pahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori, vaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä selkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä tilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin Fjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään sitä erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota hän äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi itsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia: irstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma kuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista kauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin fyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani noina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli mieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa toisessa huoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen, uskollinen, luja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä näki kaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin uskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä — mikä oli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä kuin tulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti häntä, — ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja vaarallista vastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli välttämättömästi toinen ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen, jonka saattoi sairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan katsellakseen hänen kasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan asiaankuulumattoman sanankin, ja jos hän ei ole millänsäkään, ei ole vihainen, niin on ikäänkuin helpompi sydämelle, mutta jos hän on vihainen, no, silloin on surullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen harvoin), että Fjodor Pavlovitš meni yölläkin sivurakennukseen herättämään Grigorin, jotta tämä hetkiseksi tulisi hänen luokseen. Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi puhella aivan joutavista asioista sekä päästi hänet pian menemään, toisinaan ivaillen ja leikkiä laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi, kävi makaamaan ja nukkui hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui Fjodor Pavlovitšille silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti hänen sydämensä» sillä, että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut». Vieläpä enemmänkin, hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen halveksimisen puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti aina ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä häneen, joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle irstailijalle ja perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan odottamatonta hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa». Aljošan mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista, mitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.
Olen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi Adelaida Ivanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja hänen vanhimman poikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän päinvastoin puolusti hänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia Ivanovnaa, omaa herraansakin vastaan ja kaikkia vastaan, joille saattoi pistää päähän lausua tästä naisesta paha tai kevytmielinen sana. Myötätunto tuota onnetonta kohtaan oli muuttunut hänessä jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin että vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ei olisi suvainnut keneltäkään epäedullista viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan olisi heti torjunut loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori oli kylmä ja arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä kevytmielisesti. Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä selville ensi katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan vai eikö, mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi sen. Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli kenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi käytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä tahtoon nurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta alkaen ja kunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla olevana. Huomattavaa on, että he koko elämänsä aikana puhuivat keskenään perin vähän, vain kaikkein tärkeimmistä juoksevista asioista. Arvokas ja juhlallinen Grigori harkitsi kaikki asiansa ja huolensa aina yksinään, niin että Marfa Ignatjevna jo kauan sitten oli tullut ymmärtämään, että mies ei ollenkaan kaivannut hänen neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä pitää arvossa hänen vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä. Vaimoaan Grigori ei koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin vähän. Adelaida Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa Fjodor Pavlovitšin kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot, jotka silloin vielä olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon laulelemaan ja tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja äkkiä Marfa Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi kuoron eteen ja alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei maalaistapaan niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin, kun palveli rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla, jossa näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari. Grigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona mökissään hän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen häntä hiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin eivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa Ignatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.
Lapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli kuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s. hän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut kolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja puuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse pesi häntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan Fjodorovitšin että Aljošan kanssa ja sai siitä palkakseen korvapuustin. Mutta kaikesta tästä olen jo kertonut. Oma lapsi taasen ilahdutti häntä vain toivolla Marfa Ignatjevnan ollessa raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti hänen sydämensä murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi kuusisormisena. Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei ainoastaan ollut sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan meni varta vasten puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät, hän kaiveli yhtä mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja kukkapenkkejä puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava. Siihen mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän saapui tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja vieraat ja lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä, niin hän yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan kastaa», — ilmoitti sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan sanoi vaivoin sanan kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois kääntämättä pappia.
— Miksi niin? — tiedusti pappi iloisesti ihmetellen.
— Siksi… että tämä on… traakki… — mutisi Grigori.
— Mikä ihmeen traakki? Kuinka niin?
Grigori oli jonkin aikaa vaiti.