Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen otsalleen:
— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi jotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten olisit lähtenyt?
— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi sitä kiireesti.
— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että lähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin kultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša, kuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa. Taivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan päällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset ja annat anteeksi… Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku korkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu kaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen heistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee toisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan keneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, — niin eikö toinen sitä täytä!… jos hän on ystävä tai veli?
— Minä täytän, mutta sano, mitä se on, ja sano pian, — lausui Aljoša.
— Pian… Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei nyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah, Aljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle, että olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän sinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:
»Ihminen, ylevä ollos!»
Kenen runosta se on?
Aljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties vain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa nojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat olivat vaiti.
— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin aloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! An die Freude! Mutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että an die Freude. Älä luule, että minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on konjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —