Sileeni oon punanaama aasirähjän selässä,
mutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En ole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia, sillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta laitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on tänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä hätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla asiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se olikaan…
Hän nosti päänsä, vaipui mietteisiin ja alkoi äkkiä riemastuneesti:
Pelokkaana asusteli troglodyytti luolassaan. Nomadi taas kuljeskeli, ryösti autioksi maan… Kädessänsä keihäs, jousi, kulki kyttä metsästäin. Onneton, ken maihin nousi, jos toi tuulet tänne päin.
Olymposta maahan tähän Ceres äiti alas saa Proserpinaa etsimähän: karu, kolkko on se maa. Ei saa jumalatar ylväs hoivaa eikä suojaakaan, eikä missään templin pylväs kerro hurskaudesta maan.
Ei hän siellä pellon viljaa missään uhriksensa saa, ihmisruumiin jätteet hiljaa alttareilla savuaa. Ja jos minne murhemieliä Ceres katseensa loi vain, alennuksessansa siellä ihmisen hän näki ain'.
Mitja alkoi äkkiä itkeä ääneensä. Hän tarttui Aljošan käteen.
— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän paljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä onnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn epäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni, ajattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain en valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi itseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen sellainen ihminen.
Jotta alennuksestansa nousta voisi ihminen, hän maaemon vanhan kanssa liiton teki ikuisen.
Mutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa ainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun ruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä: olenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä juuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun minä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja semmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan! Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se tapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen tyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja pidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä yht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen alhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen vaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan aikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi, Jumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.