Luomakunnan sielun vainen ilo yksin virvoittaa. Käyttövoima jumalainen kuohumaan tuon maljan saa. Se toi ruohon päivän valoon, järjesteli kaaoksen maailmoitten muotoon jaloon taakse tähtitarhojen.
Riemun lahjat, meille suodut, luonto-emo tarjoaa. Kaikki kansat, kaikki luodut niitä nauttia nyt saa. Onnen suo se ystäville, viinin, lemmen kiehkuran, irstaan innon hyönteisille… enkeleille taivahan.
Mutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun itkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä. Nyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle »hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi hekumallisuuden:
»Irstaan innon hyönteisille!»
Minä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti tuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia, sinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi myrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden, että se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska Jumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki ristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön, mutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia! Liian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne parhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En voi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen ihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin ihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne sielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen sydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan niinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin avara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on, semmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle pelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se juuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän salaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan peloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja Jumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu siitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.
4.
Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina
Minä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia tuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä semmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut, niin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle — sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni, huomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin pidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia, hälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin, sillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat tyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät kaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen aina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin tuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä on luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni. Meidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia syrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos sinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne merkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä. Rakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu — Karamazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä kolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään naapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan, virkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän salli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että minä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin pääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin, kuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän myötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä oli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä himokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua hän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois… vihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät onnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en ole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet ja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa. Sinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta tämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka julma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä on, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille, armaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut riidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään mainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä vain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle mielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä sinua, vaan olen tavallani iloinenkin.
— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša äkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan siksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.
— Sinäkö? Puhutpa jo vähän liikoja.