— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat siinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin kolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta se on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut alimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös ylimmälle.
— Siis olisi kai parasta olla ollenkaan astumatta?
— Ken voi — hänen on paras olla kokonaan astumatta.
— Entä voitko sinä?
— Luultavasti en.
— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi, noin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän sanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut… Minä olen vaiti, olen vaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme minun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle, toisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet siten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien viettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut sitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään. Ukko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään tästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet ensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää kaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta Ivan on kuin hauta.
— Onko Ivan kuin hauta?
— On.
Aljoša kuunteli erittäin tarkkaavaisesti.
— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin olin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen. Mutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin paljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin olevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt. Pyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun everstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan vastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli miestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun puolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää itsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla itsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen ja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista piireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun aikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui isänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti oli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin tytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani puhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa naisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja, ajattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman näköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan täyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset. Hän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi rukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä väleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme vain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan viattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista asioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset pitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö, mikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi voinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen tätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla kaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat häntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt maksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli miesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli leveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun minä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin, että luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen tytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön instituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo Katerina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta. Tämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta kenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei myöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain mahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei ollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan eikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä, kaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin rouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan, ottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten ja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin kotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin silloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua. Huomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli patterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä: en ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua minä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin oli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan, ajattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja tunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain tavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö, jolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen ja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui kumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain kostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä. Mutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani minut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti minulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle asianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme »kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt mitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin päiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista noista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen tulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä tietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian, nimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja että epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, että viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin divisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin häntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan, miten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin vihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko perhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään. Nytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan, jonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän puuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt, miksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei ollut vajausta»… — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi hirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää olko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte, että minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille tässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä: kun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu olemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla päivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni teidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja voinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.» — »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.) »Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni tiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä, että salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot, nimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko tässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota tuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan… Mutta tämän tempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen kaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut, no, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.