Äkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen. Vanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu kaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme Kravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä tiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti seuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman tarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina joksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa eräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle leskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia silmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia liikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille täydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana korkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta tietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta ja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään kantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan ei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen luokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan saada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu kotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä asettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera ja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä, kahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen itse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan sotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen metsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin, riisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan ja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt epäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä ja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun takaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon haavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon, ottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä… Kaiken tämän sain myöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli hämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin hajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi ja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.
Saattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin kadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla ei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken luona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat kunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi he minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin vaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle ja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme, niiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla huomasin epävarmuutta.
»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos minä tulen niitä hakemaan… itse teidän luoksenne. Olen tullut… Antakaa rahat!…» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää, pelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat alkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?
— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša kiihtyneenä.
— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni. Ensimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua puri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa; no, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä hyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko nähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin kaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo ja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään ja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja minusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli kokonaan riippuvainen, kokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli määrätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi siinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta pelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään taistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella, vähääkään säälimättä… Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän olisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään, jotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella tavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta. Sillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin rehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan korvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei tule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta. Halvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!» Katsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut työnnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.
Kiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen, porsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä seisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla kuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:
»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin olette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa ehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole sellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen tarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»
Katsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi paennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja kostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten ulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä. Uskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei yhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut häneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan: tätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien hirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään rakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin otsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen tavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää, käännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille viidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun arvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin mitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse avasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein hänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko minua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli hirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä, niinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan pehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan, ei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka vyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi, minkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti, mutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan voi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni kuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, — jonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän minä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani kehuakseni itseäni.
Mutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen vakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan kanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!
Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti esille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta ei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän viereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.