5.
Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä.»
— Nyt, — sanoi Aljoša, — minä tunnen tämän asian alkupuolen.
— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen puoli on tragedia ja tapahtuu täällä.
— Toisesta puolesta en ymmärrä vielä mitään, — sanoi Aleša.
— Entä minä? Ymmärränkö minä sitten?
— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle:
Olethan sulhanen, nytkin sulhanen?
— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon tapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana päivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se oli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä kosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä hän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään. Yhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä päivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan sanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on mitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan neljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli vähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin muistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma määrästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei mitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä merkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin jäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta pakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle kuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei enää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui sitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä äkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa. Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä ennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät noin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan. Ja vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut nähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen, hienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä kirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.
Selitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän asioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin arabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin sukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi lähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla rokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin pelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen hyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan kouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on sinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen, tarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin postissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja sanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin. Se on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla kuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän tarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi; vaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain otatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään tavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin te kuljette… Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät itseltänne»… Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä rivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella alhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä kirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun nyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin hänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan). Kyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että hän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä olin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt se kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin Moskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan, kirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä katsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin rakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne katsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa meidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa Ivania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä molempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?
— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä eikä sellaista kuin Ivan.