— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin suusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta sekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi ja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.
— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja vilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin Jumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken naurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse sielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen parhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä se murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee, jos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän minä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän jo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin älykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu heittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien nähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja minunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi? Siksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen ja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille koskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut minulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta. Mutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja ansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen, hänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa ja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin jonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin umpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun sivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.
— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä asiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän olet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat purkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?
— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui Moskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä parhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä onnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin, minä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä onnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa, kuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti, vilpittömästi. Hän kuuli kaiken:
»Surumielin kuuli armas,
hellin sanoin haasteli»…
No, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan pyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt…
— Mitä sitten?
— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden päivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan luo ja…
— Mitä?
— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen, käskin vain sanoa terveisiä.