— Onko se mahdollista?
— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta.
Kuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?
— Minne sinä sitten menet?
— Sivukadulle.
— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään yhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että sinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.
— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen tieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti kun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen ja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä, näetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle selkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni, isän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen uloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin vaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan Grušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei hämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt on sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin huomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään ansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas ja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen luokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan ja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että mitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen on minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla, kerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan Mokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne mustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa kaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin tuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta iloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei toki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla, veitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku jalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu. Näin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos tahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et pieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen kanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!
Dmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan ja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.
— Ja tahdotko todellakin mennä hänen kanssaan naimisiin?
— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin jään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä… sinä, Aljoša… — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen olkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä, viaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta, sillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla alhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja, mutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan olla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras ja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle, kutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän salaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi, nähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin pääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja Ivanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä ei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin Grušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää käyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia, sanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole vienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen luokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän sanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän on alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä tunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne, koska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit kuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän kolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle, mutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä: »Entä missä rahat ovat?»
— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä määrin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!