— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta antaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En kykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan luo… Häviä, ihrani!
— Entä hänen luonaan?
— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos rakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä likaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen asioilla…
— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša juhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii. Hän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi kuin sinä.
— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni, semmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö, mitä olisi paras tehdä?
— Mitä?
— Antaa hänelle takaisin kolmetuhatta.
— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa lisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.
— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä kaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi, välttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen kanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia on nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut isän luo.
— Isän luo?