— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä kolmeatuhatta.
— Mutta eihän hän anna, Mitja.
— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä,
Aleksei, mitä on epätoivo?
— Tiedän.
— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen ottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta moraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin kahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän minulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän pelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä puolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin kolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan hänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että Jumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.
— Mitja, ei hän anna missään tapauksessa.
— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä lisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen, hän on saanut tietää vakavasti (alleviivaa sana vakavasti), että Grušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua naimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No, tokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen tämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta ei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että hänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta ruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon kääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin punaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla on! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa raapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat, paitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin itseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa, toivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut, ja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin». Jos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan naimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä minä nimenomaan vahdin?
— Grušenjkaa?
— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on vuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän entisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä ja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne hänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat salaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.
— Smerdjakov yksinkö tietää?