— Hän yksin. Hän myös minulle ilmoittaa, jos Grušenjka tulee ukon luo.
— Hänkö sinulle kertoi kääröstä?
— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä mistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi kolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa sen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan minua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän tahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.
—- Hän siis odottaa tänäänkin Grušenjkaa.
— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan varmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin. Isä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei, pyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta…
— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja katsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän luuli tämän menettäneen järkensä.
— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri
Fjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. —
Älä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä
uskon ihmeeseen.
— Ihmeeseen?
— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee kaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean asian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!
— Minä menen. Sano, odotatko sinä täällä?