— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain ja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme tuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta tiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan luo rahojen kanssa tai ilman rahoja ja sanot: käski sanoa teille terveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet sanoa terveisiä.»
— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään… tai jos ei tänään, niin huomenna tai ylihuomenna?
— Grušenjka? Pidän silmällä, hyökkään esille ja estän…
— Entä jos…
— Jos niin, niin tapan. Näin en voi elää.
— Kenet sinä tapat?
— Ukon. Grušenjkaa en tapa.
— Veli, mitä sinä puhut!
— Enhän tiedä, en tiedä… Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä hetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa. Juuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni…
— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän parhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.