— Ja minä istun ja odotan ihmettä. Mutta jos ei tapahdu, niin…
Aljoša lähti mietteissään isän luo.
6.
Smerdjakov
Hän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina, katettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä sali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu. Kalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys oli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu kuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä peittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit, ja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta ruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun kenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten kuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten eteen yöksi sytytettiin lamppu… ei niin paljon hartaudesta kuin sen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi tavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä aamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa tai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi. Hän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat sivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija Smerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa sisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja kahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin imelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja joi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona. Sekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella. Fjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo eteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti naurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan toistaiseksi vain hellällä mielellä.
— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš ilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy istumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää! Konjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä annan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy kaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!
Aljoša alkoi selitellä, että hän ei tahdo likööriä.
— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli Fjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt päivällisen vai etkö?
— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain palan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa kahvia minä juon mielelläni.
— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa? Eihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa on kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin kalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään kalakeittoa, ilmoita edeltäpäin… Mutta kuulehan, kuulehan, minähän käskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi? Toitko patjan tullessasi? Hehehe!…