— En, en tuonut, — hymähti Aljošakin.
— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni, minäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen katsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni alkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun siunaan sinua isän siunauksella.
Aljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt muuttaa mieltään.
— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu. No, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa tarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä vasta puhuu, sepä vasta puhuu!
Selville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän oli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta hirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo tai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja tavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä vaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja Grigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman mitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi ja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti kissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen lakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja oli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa hiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet kerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että se teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta viikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori Marfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään ihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et ole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä olet… — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan antaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja hänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun historiaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo toisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.
— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa alta.
— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta auringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti ensimmäisenä päivänä?
Grigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen katseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä itseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan oppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta, mutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että viikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä se sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan Fjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden. Ennen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi, vaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina antanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan lähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan tiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti lääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi parantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina. Ne olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria. Fjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle ruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös. Niinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista opetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen, Fjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja lukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko joukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan ollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen Smerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen sijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor Pavlovitš antoi hänelle kaapista Illat maatalossa Dikanjkan luona.
Poika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan, vaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.
— Mitä? Eikö se naurata? — kysyi Fjodor Pavlovitš.