Smerdjakov oli vaiti.
— Vastaa, hölmö.
— Se on kaikki valetta, — mutisi Smerdjakov hymyillen.
— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin Yleinen historia, siinä on kaikki totta, lue se.
Mutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä se tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa ja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin oli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu liemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin liemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa vastaan.
Torakkako siellä on vai mikä? — kysyy Grigori.
— Kenties kärpänen, — huomauttaa Marfa.
Puhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle ja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen haarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti pitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas vain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä katsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor Pavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti hänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan hän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti vanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi. Moraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen Moskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut pienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin, kuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti perin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi siitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut edes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin, mutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan hän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli puhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla hyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja hän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään erikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät kuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor Pavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti miltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta naisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin, esiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä. Fjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta. Seikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat tulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa Ignatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.
— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi uudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin jonkun kanssa, tahdotko, että naitan?…
Nämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei vastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä. Pääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui kerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen lokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja kaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut etsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä olivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut jo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään, — lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen ruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka nuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä koskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan jonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää tuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin mielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää katsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla ja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta minuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että tässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista itseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan taulun, jonka nimi on Itseensä vaipunut: siinä on kuvattu talvinen metsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa aivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut talonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele, vaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi ja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän kohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä seisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta sen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka alaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat hänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja tiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään tiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää kaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen pelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä, saattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on kansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti myös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti tietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.