7.
Kiista
Mutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen aihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli Grigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka jossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä pakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta ja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan, vaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli kiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri sinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä pöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja jälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei muiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja hauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan kertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä pyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä vasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan, ettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi ainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova Smerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu seisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan Fjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla päivälliselle melkein joka kerta.
— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut naurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.
— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua kovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen sankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni olisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin kieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan pelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän vuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.
— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin suoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, — tokaisi Fjodor Pavlovitš.
Juuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme nähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.
— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti käskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.
— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä siitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.
— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš vielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.