— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi vihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.
— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš, — lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin itse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain vangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan pyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma järkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.
— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi
Fjodor Pavlovitš.
— Senkin liemenkeittäjä! — kuiskasi Grigori halveksivasti.
— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden mielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse. Sillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä kiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman tuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä kirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että samalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin sen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo erotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?
Hän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse asiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin ymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle tehnyt Grigori.
— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan korvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että sinä häntä kehuisit. Kehu!
Ivan Fjodorovitš kuunteli aivan vakavana isänsä innostunutta puhetta.
— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor
Pavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.
Ivan Fjodorovitš taivutti uudelleen päätään hyvin totisen näköisenä.