— Millä tavoin kaikkein tavallisinta laatua!
— Valehtelet, kirottu lurjus, — sähisi Grigori.
— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov tasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta ikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan, — ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että jos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja te sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy vähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš, jos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että lakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle vuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä pitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa puutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä, että mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi, huutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että tekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte ainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen, ettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan, alkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan asti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan päällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin erämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että heitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis ovat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin sanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa, eikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä anteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen epäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen kyyneliä.
— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi huippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari sellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään, kirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!
— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, — myönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.
— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä!
Aljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?
— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša vakavasti ja lujasti.
— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta erakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä, venäläistä?
— Niin, se piirre on aivan venäläinen, — hymähti Aljoša.
— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen sinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä, pötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme vailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa: ensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut niukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia, niin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten katumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun sinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun juuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka paikka?