— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että sitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä totisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin olisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin muhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään niin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi sinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja, niin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan, ja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja ylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut kaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi nämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa, en silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä kuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen saavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani, siis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa maailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi ja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka toisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan sanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä ei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin, niin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis tässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän etua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani? Siksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan vielä kaikki anteeksi…
8.
Konjakin ääressä
Kiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut niin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja kulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.
— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille. — Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta mene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa, panee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen rauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti käskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen jälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen, millä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.
— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä ruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa muuten, kun aika tulee.
— Parasta?
— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on tämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.
— Milloin sitten aika tulee?
— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä toistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.