— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin
Aljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!
— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on parempi kuin päänne.
— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä puhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?
— Rakastan.
— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä kohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin kiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä arvelet, Ivan?
— Saattaa olla.
— On, on, il y a du Piron là-dedans. Hän on jesuiitta, venäläinen nimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen paheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä… pukeutua pyhyyden verhoon.
— Hänhän uskoo Jumalaan.
— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen itse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille, jotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti suoraan: »Credo, mutta en tiedä mihin.»
— Todellakin?