— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi katsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi ovat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset…
Sinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša, ja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä rakasta Ivania…
— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui
Aljoša äkkiä lujasti.
— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan, sanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi äkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan rahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä kuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt Tšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon sinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet siellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää paljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!…
Hän suudella moksautti kättään.
— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt, kun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta… Voi teitä, lapset! Lapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta… ei koko elämäni aikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni! Voitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän suonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä päässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta naisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista ei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on konsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut rumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta… vaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää toisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka ovat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet! Paljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on semmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää ihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra on rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista, että aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin on myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja sitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan… kuule, Aljoška, minä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen tapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki oli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin polvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, — muistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista pientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta, erikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän, että tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa päivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni nauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes petkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa kaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan sellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani, — yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä hänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut tuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi, on nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi, koetit myydä minut hänelle… Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua minun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse heti ja haasta hänet kaksintaisteluun»… Minä kuljetin hänet silloin luostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan, Mutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä! Yhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin hyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja ajoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa, kun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon, »näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä uskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun läsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»… Kun hän tämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta hän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä kasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui lattialle… aivan hervottomana… Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?
Ukko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet vähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen äidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet värähtelivät… Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän huomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa yht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin yht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut »riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin kertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti sitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä väristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien nyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen äitinsä välillä hämmästytti ukkoa.
— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan niinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin minä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden… — mutisi hän Ivanille.
— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te arvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja halveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä. Mutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin verran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli myös Ivanin äiti…
— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä puhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?… Onko hän… Ah, perhana! Hänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys, veikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä luulin, Ivan… Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi tylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului äkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja, ovi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi pelästyneenä Ivanin luo: