— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee, että minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen kanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov palaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä rakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene naimisiin hänen kanssaan… — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas omituisesti.
— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti luoden silmänsä alas.
— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli, tiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä tavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista olennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös, miten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei Fjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua? Agrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle katsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä on Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää hänelle!
— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte minua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.
Oviverho kohosi, ja… itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja iloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi Grušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo kauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli hänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä tavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen nainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten», kauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis, — venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi kuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot pyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat sekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen hänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin — voimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti. Pehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa silkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin vaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa ympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan saattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä oli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät vähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli oli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta vertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein enimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin lapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin »iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen kärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen ilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin, mitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä kenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo pehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen kuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä. Saalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä aivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin milolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat ehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen naisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan erehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot tursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle ilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties täplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta, lentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä naisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän oli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin epämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin venyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin, koska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja teeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain huonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa saatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen käsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat Aljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen lapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen ja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina Ivanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin vastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen nauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.
— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet, nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen… Minua kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa…
— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.
— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar! Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne. Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä lisää, lisää, lisää… Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa, ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa… — Aljoša punastui, ja huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole teidän hyvittelynne arvoinen.
— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen, mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät, hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä, vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton. Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin rakastimme… hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet, pelasti hänet!