Katerina Ivanovna kuohahti.
— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän apuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen johdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi sivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon sanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki… Se olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa, jos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda minulle noita terveisiä, — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties ei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt omaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi päistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa…
— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin tuntuu nyt siltä.
— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain epätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan: eikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?
— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi häntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki oli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi, kuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen veljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. — Mutta tiedättekö te… noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä nolostuvansa.
— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut Moskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja. Hän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen viikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee rahoja… Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän: että hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen uskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää minua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli: kuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden kolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja itseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä, miten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne minua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon hän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni! Eihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš? Miksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?
Viimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.
— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla äänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.
— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty pyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen jälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.
Aljošaa, menemään viemään »terveisiä»… — Hän meni tuon naisen luo… — lisäsi Aljoša hiljaa.