— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä et aina ole hänen kanssaan onnellinen…
Aljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena itseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut julki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä tuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli myös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut mielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun hän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan tunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa Katerina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen hyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä ja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt Aljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja jonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen katsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen asemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei ollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki, aivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin paljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi äkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen. Hän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi Katerina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan liikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, — liikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.
— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada tietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!
— Minä tulin… — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä… hän lähetti minut…
— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt tiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä välähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin, miksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon enemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä tarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen vaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan suoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa muodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen asemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että minä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan asioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa varten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää teidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!…
— Hän käski teille… sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää tule… ja sanoa teille terveisiä.
— Sanoa terveisiä? Näinkö hän sanoi, näitäkö sanoja käytti?
— Niin.
— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa kuin olisi käytettävä?
— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä».
Pyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.