— Erehdytte, en ala huutaa Smerdjakovia syylliseksi! — sanoi Mitja.
— Ettekä ensinkään epäilekään häntä?
— Entä epäilettekö te?
— Epäiltiin häntäkin.
Mitja kiinnitti katseensa lattiaan.
— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta asti, melkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen takaa, välähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen istunut pöydän ääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta itsekseni olen koko ajan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt Smerdjakov mielestäni. Viimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa: »Smerdjakov», mutta vain sekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin: »Ei, ei se ole Smerdjakov!» Ei se ole hänen työtään, herrat!
— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä? — kysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.
— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan, mutta… ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.
— Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte, ettei hän?
— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että Smerdjakov on alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri, hän on kaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee kahdella jalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani puhuessaan hän vapisi joka kerta peläten minun tappavan hänet, silloin kun minä en nostanut edes kättäkään. Hän lankesi aina jalkoihini ja itki, hän suuteli juuri näitä saappaitani, aivan sananmukaisesti, ja rukoili, että minä »en peloittelisi» häntä. Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se semmoinen on? Minähän olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla on kaatuvatauti ja huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa selkään. Onko se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta rahaakaan, hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja… Ja mitä syytä hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika, tiedättekö te sen?