— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin isänne poika ja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.
— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi herrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten silmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en ainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä vapaaehtoisesti vedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta minähän en tappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, — juuri tätä te ette ole ottaneet huomioon… Ja sentähden puheenne onkin alhaista, alhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut, en ole tappanut! Kuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!
Hän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko kuulustelun aikana ollut näin kiihtynyt.
— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä oltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?
— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän ja ankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista puolta, ja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan vastauksen jokaiseen kysymykseenne. Me löysimme palvelija Smerdjakovin, josta te kysytte, makaamassa tajuttomana vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties jo kymmenennen kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen vallassa. Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin, että tämä kenties ei elä aamuun asti.
— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi äkkiä Mitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi kysynyt kaiken aikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»
— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš, — mutta ettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.
Mitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin. Levähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan vaikea olla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty. Kaiken lisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää häntä joka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja ennättänyt kuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt survimella päähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria ja sitten heti hypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori keskeytti hänet ja pyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli istunut aidalla. Mitja hämmästyi.
— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen toisella puolella…
— Entä survin?