Mitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet keskeytettiin heti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:
— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo, kun teillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin, myös kasvot?
— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren tahrima! — vastasi Mitja.
— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui prokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.
— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, — hyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan äkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään ohitseen». Eikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas paljastaa sydäntään ja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä tympäisivät nuo kylmät miehet, jotka »imeytyivät häneen kuin luteet». Senvuoksi hän vastasi uudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja jyrkästi:
— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä kysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen, kiistämätön lemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt tullut rakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan loukkauksensa laillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki toiveeni olivat rauenneet… Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri, Grigorin veri… Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan panttaamiani pistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun koittaessa luodin kallooni…
— Mutta yöllä komeat kemut?
— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian. Olin varmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän tienoon läheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi aamulla, taskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut Perhotinin luona, kun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa. En kerro teitä varten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi heille pöydälle paperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen mielenkiinnolla ja liittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.
— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte herra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen alaiseksi?
— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin joka tapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä mitään olisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta asiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi saapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on tappanut isän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet tiedon! Miten te ennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!