— Tahdoitte auttaa häntä?
— Vielä mitä… Tai ehkäpä auttaakin, en muista.
— Olitte suunniltanne? Ette myöskään muista kaikkea, mitä tapahtui?
— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä kaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja pyyhin liinalla verta hänestä.
— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan lyömänne henkiin?
— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän elossa vai eikö.
— Vai niin, tahdoitte päästä selville? No, miten kävi?
— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen hänet tappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.
— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain tarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.
Voi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti senkin, että hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan surmatun luona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle kävi, ukko, ei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori puolestaan teki vain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli hypännyt alas »sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen tilassa» ainoastaan päästäkseen varmasti selville: onko elossa vai eikö ainoa todistaja, joka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri olikaan siis miehen voima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja harkitsemiskyky tuommoisellakin hetkellä… y.m. y.m. Prokuraattori oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä miestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui itsensä pussiin.»