Prokuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava tietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen edullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa epäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja varsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin…
— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut tuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän asian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en sittenkään sano.
— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse vahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš hermostuneesti.
— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja katsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin, että me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa, alkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa, kaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen, että aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan välillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla olemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu aita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä! Enhän minä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää sanaani, ymmärränhän minä sen!
Hän vaikeni synkkänä.
— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne, ettette puhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille vaikkapa pienen vihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet nimenomaan ovat voineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin vaarallisessa kohdassa nyt kyseessä olevaa kertomusta?
Mitja naurahti surullisesti ja omituisen miettivästi.
— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat, minä ilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette sitä ansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on häpeä minulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on niin suuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa ja ryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä syystä minä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat, tahdotteko kirjoittaa senkin muistiin?
— Kyllä me kirjoitamme sen, — lepersi Nikolai Parfenovitš.
— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä sanoin teille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen sanomattakin, minä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te tartuitte heti asiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, — lopetti hän halveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja… olen ylpeä edessänne.