— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai
Parfenovitš.
Prokuraattori rypisti kovin kulmiaan.
— Ei-ei, c'est fini, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään. Nytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te eikä kukaan… Riittää, herrat, minä keskeytän.
Se oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi ahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän silmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut menettänyt toivoaan.
— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma, joka oli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen miten monta ruplaa nimenomaan?
— En voi ilmoittaa sitäkään.
— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta, jotka muka olitte saanut rouva Hohlakovilta?
— Mahdollisesti olen puhunut. Riittää, herrat, en sano, paljonko oli.
— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne, ja kaikki mitä teitte tänne tultuanne.
— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten itsekin kertoa.