— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei ole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu… Hän valehtelee!…
— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma. Hän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja kysyneet häneltä asiaa.
— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös
Nikolai Parfenovitš.
— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan tai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen mielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta, haavasta, kun hän tuli tajuihinsa… Hän hourailee.
— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan jo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.
— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua vastaan vihasta… Hän ei ole voinut nähdä… Minä en ole juossut ulos ovesta, — läähätti Mitja.
Prokuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle painokkaasti:
— Näyttäkää.
— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani äkkiä hänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää kokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse kirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti siihen.
— Tämä… tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa olivat nuo kolmetuhatta… ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan: »kananpojalle»… niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta, näettekö?