— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli tyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.
Muutaman sekunnin Mitja seisoi kuin jähmettyneenä.
— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin. — Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko oli piilottanut kirjekuoren… Hän se on, nyt se on selvä!
— Mutta tiesittehän tekin kirjekuoresta ja siitä, että se oli tyynyn alla.
— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä kertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta… Hän yksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt… — puhui Mitja melkein läkähtyen.
— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli isävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla, tiesittehän siis, missä se oli.
— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai
Parfenovitš.
— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn alla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla… Minä sanoin umpimähkään, että tyynyn alla… Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö te häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia… Minä valehtelin tahallani itseäni vastaan… Minä valehtelin teille ollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te… No, tiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi. Vain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!… Hän ei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän ehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti Mitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen ja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian… Hän on tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori makasi tunnottomana, se on nyt selvä… hän antoi merkit ja isä avasi hänelle… Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä avannut kenellekään…
— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen yhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien antaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä ollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa…
— Ovi, ovi, — mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän vaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.