Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.
— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä, ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!
— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui
Mitja värisevällä äänellä.
Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä, paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut, että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta: eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä, jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet ymmärtänyt.
Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka haluaa saattajaa, niin hän puolestaan…
— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte Dmitri Fjodorovitšin suhteen.
Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin, mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä. Todistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin mustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret törröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on paljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot ovat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa yksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät ja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat luultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi itkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on pienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.
»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän ohitseen.
»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.
»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen ympärille ei kääritä lämmintä.