— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä minä etsin!
Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.
— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.
Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella. Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.
— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas juhlallisesti paikalleen.
— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu… enkä tiedä, kuinka kiittäisin… tuollaisista tunteista, mutta… jospa te tietäisitte, kuinka kallista aikani nyt on!… Se rahasumma, jota niin hartaasti odotan teidän jalomielisyydeltänne… Oi, rouva, jos te kerran olette niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa… minkä te muuten olette jo kauan sitten tietänyt… että minä rakastan täällä erästä olentoa… Minä olen pettänyt Katjan… Katerina Ivanovnan, tahdoin sanoa… Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista… erästä naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja sentähden nyt nuo kolmetuhatta…
— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut naiskysymys ja tulee uusi nainen…
— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä… — sanoi Dmitri
Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.
— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš. Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut, on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen: »Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden, jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera muisto nykyisen sensuurin tähden… Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?
— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen, mitä niin jalomielisesti…