— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita… millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi, sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni Siperiasta iloitaksenne kanssani…
— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä noutamaan?
— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?
— Lupaamianne kolmeatuhatta… jotka te niin jalomielisesti…
— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, — lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa. Mitja tyrmistyi…
— Kuinkas te… äsken juuri… te sanoitte… te lausuitte senkin, että ne ovat aivan kuin taskussani…
— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista… Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan kaivosta.
— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš älyttömästi.
— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole. Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi. Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia: kaivos, kaivos ja kaivos!…
— Voi, perhana soikoon!… — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin nyrkillään pöytään.