— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle vierashuonetta.
Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta, kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä, tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen tähän paikkaan ja mitä hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan, mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi rinnastaan, »siitä paikasta rintaa», häpeän, jota hän siinä kantoi ja joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli ollut vähällä kaataa tämän nurin.
— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti, hurjimus!
— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.
Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka
Mitja hyvin oli huomannut eilen.
— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.
— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?
— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla… Mutta mikä siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?
— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? — lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse saatoin hänet sinne.
— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.
— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?