— Palleroiset, minä olen vaikeassa asemassa, — alkoi Krasotkin arvokkaasti, — ja teidän pitää auttaa minua: Agafja on tietysti katkaissut jalkansa, sillä hän ei ole vieläkään tullut, se on päätetty ja allekirjoitettu, mutta minun on välttämättömästi poistuttava kotoa. Päästättekö te minut vai ettekö?
Lapset katsahtivat huolestuneina toisiinsa, heidän irvistävät kasvonsa alkoivat ilmaista levottomuutta. He eivät muuten vielä täysin ymmärtäneet, mitä heiltä tahdottiin.
— Ettehän telmi minun poissaollessani? Ette kiipeä kaapin päälle, ette katkaise jalkaanne? Ette rupea pelosta itkemään yksin ollessanne?
Lasten kasvoissa kuvastui suuri surumielisyys.
— Siitä hyvästä minä voisin näyttää teille erään kapineen, pienen vaskisen tykin, jolla voi ampua käyttämällä oikeata ruutia.
Lasten kasvot kirkastuivat silmänräpäyksessä.
— Näyttäkää tykki, — lausui Kostja aivan loistaen.
Krasotkin pisti kätensä laukkuunsa, otti siitä esille pienen pronssisen tykin ja pani sen pöydälle.
— Näyttäkäähän! Katso, siinä on pyörät, — hän kuljetti tykkiä pitkin pöytää, — voi ampua. Ladata hauleilla ja ampua.
— Ja tappaako se?