— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.
— Miksi niin?
— Se on triviaalia, virallista…
— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.
— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista, sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään heikkouteni, Karamazov, teen sen näin meidän kesken tuttavuuden alkajaisiksi, jotta heti näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä, että minulta kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan… ja lopulta… minusta esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin rosvosilla valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin, — se on totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni takia, vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.
— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä siitä?
— Itseni takia muka… Ettehän te rupea leikkimään hevosta?
— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi teatteriin menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös kaikenlaisten sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia ja sotaa, — eikö sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan? Mutta nuorten miesten sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai rosvoleikit, — nehän ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta, kasvavaa taiteen tarvetta nuoressa sielussa, ja nämä leikit sepitetään toisinaan luontevammin kuin teatterinäytännöt, ero on vain siinä, että teatteriin mennään katsomaan näyttelijöitä, mutta tässä on nuoriso itse näyttelemässä. Mutta tämä on vain luonnollista.
— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja katsoen häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin kiinnostavan ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani askarruttamaan aivojani tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä voi yhtä ja toista oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov, — lopetti Kolja vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.
— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.