— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä en ole tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen, muuten olisin itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä lähtemään hänen luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko, kuumeessa, sairaana hän houraili teistä. Minä en tietänytkään, kuinka rakas te olette hänelle! Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole etsinyt käsiinne tuota Žutškaa? Isä ja kaikki pojat ovat etsineet ympäri kaupungin. Uskotteko, hän, tuo sairas, on kyynelsilmin jo kolme kertaa minun kuulteni sanonut isälleen: »Minä olen sentähden sairas, isä, että minä silloin tapoin Žutškan, Jumala on minua rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä pois! Ja jos te nyt vain saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se ei ole kuollut, vaan elää, niin luullakseni hän taas elpyisi eloon riemusta. Me kaikki olemme panneet toivomme teihin.
— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? — kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä muihin?
— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on, että me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on jossakin nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän jäniksen, hän vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se päästettäisiin vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen isänsä kotiin ja toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä lieneekin hankkinut, luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi vain pahentanut asiaa…
— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä tunnen hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri, ilveilijä?
— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen ilveily on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt, kaikki maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän joko menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen melkein vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!
— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette ihmisen, — lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.
— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette tuonut sen samaisen Žutškan.
— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta tämä — tämä on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja onnistun kenties ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä koiranpennullaan. Odottakaa, Karamazov, te saatte heti tietää yhtä ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi minä teitä pidätän! — huudahti äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette takkisillanne tämmöisessä pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö, näettekö, kuinka itsekäs minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä, Karamazov!
— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne, tiedän että se on Kolja, mutta miten sitten?
— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan: poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi äkkiä: