— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä odottaneet!

— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on hauska tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen kuullut, — mutisi Kolja hieman hengästyneenä.

— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen paljon kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.

— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?

— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.

— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa, Karamazov, — huudahti Kolja kiihkeästi.

— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen, sangen rakas aikaisemmin… ennen tuota tapausta… tuota veitsijuttua. Siihen on vielä toinenkin syy… Sanokaa, onko tämä teidän koiranne?

— On. Perezvon.

— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti Koljaa silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?

— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov, minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille edeltäkäsin koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli valmistavaan luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän valmistava luokkamme: poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti kiusoitella. Minä olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti kaukaa, syrjästä. Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu, vieläpä tappelee heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä pidän tuollaisista. Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että hänellä silloin oli hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja saappaat irvistelivät. He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei, tämmöisestä minä en pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin kyytiä. Minähän pieksän heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö te sen, Karamazov? — kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin minä pidän lapsukaisista. Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi pienokaista, tänäänkin viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa lyömästä ja minä otin hänet suojelukseeni. Huomaan, että hän on ylpeä poika, sanon teille, että hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi hän antautui valtaani kuin orja, täyttää pienimmätkin käskyni, kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii minua jäljittelemään. Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me käyskentelemme yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa nauretaan, kun vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta se on ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö niin? Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi häntä kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov, ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että tämä luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten mukaan, on kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta palatkaamme asiaan: Huomaan, että pojassa on kehittymässä jonkinmoista tunteellisuutta, hempeämielisyyttä, mutta minä, tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti ollut kaikkien vasikkamaisten hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja lisäksi vielä ristiriitaisuutta: hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen nöyrä, — orjamaisen nöyrä, mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta eikä hän tahdo olla yhtä mieltä minunkaan kanssani, kiistää, päkisee vastaan. Minä esitin väliin erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan ollut ideoita vastaan, mutta huomaan, että hän vain persoonallisesti kapinoi minua vastaan, koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin, semmoinen on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne, tasoittaa, muodostaa ihminen… no, ja sen semmoista… te ymmärrätte tietysti minut puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän on päivän, toisen, kolmannen mielenahdistuksen vallassa, suree, mutta ei enää hellyydenosoituksia, vaan jotakin muuta, voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä tragedia tämä on? Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian: jollakin tavoin hän oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan Smerdjakoviin (isänne oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja opeta hänelle, pikku hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa, alhaista pilaa, — ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään siihen nuppineulan ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille, jotka nälkiintyneinä nielaisevat palan purematta, ja katsomaan, mitä tästä seuraa. Niinpä he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja heittivät sen pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt sellainen juttu, eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä ei ollenkaan ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö te tuosta tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.) Se hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä ja lähti juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, — niin kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen mieleensä. No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin asian vakavasti. Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä entisestäkin, niin että minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin olevinani niin pahastunut, että sellaista paheksumisen tunnetta minussa luultavasti ei ensinkään ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna, minä en tietenkään toitota sitä kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi välit kanssasi. Harkitsen tätä asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin kautta (sen saman pojan, joka nyt tuli kanssani ja joka aina on ollut minulle uskollinen): jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita kanssasi vai hylkäänkö sinut konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti häntä kauheasti. Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties liian ankarasti, mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni silloin. Päivää myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan tämän välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä näet on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä. Salaisuus on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia päiviä ja sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni. Se oli vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta: »Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä lähin heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat, kaikille, kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan, se täytyy kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan täydellistä halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois ja hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen isälleen, muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa, ärsyttelevät: »pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi tappeluja, joista olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin kerran hyvin pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien pihalla olevien kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun seisomaan kymmenen askelen päässä ja katselen häntä. Enkä muista, vannon sen, että olisin silloin nauranut, päinvastoin minun oli silloin hyvin, hyvin sääli häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt häntä puolustamaan. Mutta hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä minun katseeni: en tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta hän tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi kimppuuni ja iski minua lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä en hievahtanutkaan, minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen, Karamazov, minä vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen katseellani: »Etkö tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden, nyt olen käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän ei jaksanut hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen, alkoi itkeä ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava oli parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain. Kuulen sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä ja puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi, toisin sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas jo erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu… mutta luullakseni tein tyhmästi…