— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän aikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen aina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.
Kirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan kiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan alikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta. Kahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia menemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.
— Täytyy ennakolta hieman haistella toisiaan, — huomautti hän
Smuroville.
— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta, he tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?
— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen, — tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki noille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.
4.
Žutška
Kolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa. Niin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon Aljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt välinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa hän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle kerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa hänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa herättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä; ensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten hän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena nulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä kysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että olen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä pitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis, tiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää myös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi luulla… Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!…»
Näin kiihdyksissä oli Kolja, mutta kaikin voimin hän koetti tekeytyä hyvin itsenäisen näköiseksi. Etupäässä häntä kiusasi pieni kokonsa, eivät niin paljon »iljettävät» kasvot kuin koko. Hänellä oli kotona, seinässä eräässä nurkassa, jo viime vuodesta asti lyijykynällä piirretty viiva, joka osoitti hänen pituutensa, ja siitä saakka hän oli joka toinen kuukausi jännitetyin mielin käynyt mittaamassa, paljonko hän oli kasvanut lisää. Voi! Hän kasvoi hirveän hitaasti, ja se saattoi hänet toisinaan suorastaan epätoivoon. Hänen kasvonsa taasen eivät ollenkaan olleet »iljettävät», päinvastoin jokseenkin miellyttävät, valkeat, kalpeat, kesakkoiset. Harmaat, pienet, mutta vilkkaat silmät katselivat rohkeasti ja paloivat usein tunteen hehkusta. Poskipäät olivat leveänpuoleiset, huulet pienet eivätkä kovin paksut, mutta hyvin punaiset; nenä oli pieni ja päättävästi pystyssä: »Aivan kippuranenäinen, aivan kippuranenäinen!» mutisi itsekseen Kolja katsoessaan kuvastimeen ja poistui aina sen luota tyytymättömänä. »Ja tokkohan kasvot ovat älykkäätkään?» ajatteli hän toisinaan epäillen tätäkin. Muuten ei pidä luulla, että huoli kasvoista ja kasvusta kokonaan täytti hänen mielensä. Päinvastoin, niin sydäntä haavoittavia kuin hetket kuvastimen edessä olivatkin, niin hän unohti ne nopeasti ja pitkiksi ajoiksi, »antautuen kokonaan aatteelle ja tosielämälle», kuten hän itse määritteli toimintaansa.
Aljoša saapui pian ja astui nopeasti Koljan luo; jo muutaman askelen päästä Kolja huomasi, että Aljošan kasvot olivat hyvin iloisen näköiset. »Onko hän todellakin niin iloinen siitä, että tapaa minut?» ajatteli Kolja ilomielin. Huomautamme tässä, että Aljoša oli suuresti muuttunut sen jälkeen kuin me hänestä erosimme: hän oli jättänyt pois viitan ja oli nyt puettu hyvin ommeltuun takkiin, hänellä oli pehmeä, pyöreä hattu, ja hiukset olivat lyhyiksi leikatut. Kaikki tämä kaunisti häntä suuressa määrin, ja hän oli oikein hauskan näköinen. Hänen kauniit kasvonsa olivat aina iloiset, mutta tämä iloisuus oli hiljaista ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut ulos hänen luokseen niinkuin oli istunut huoneessa, ilman päällystakkia, näkyi, että hän oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle suoraan kätensä.