— Olkaa hyvä, olkaa hyvä… kallis vieras! — alkoi hän lepertää. —
Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi…
Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli hirveän tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan vuoteen edessä ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi tavattoman kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän kääntyi Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö, samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki sairaaseen rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.
— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän muut vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.
— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, — lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan peloissaan »äitikullan» puolesta.
— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä vieras se semmoinen on?
— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?
— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas tuon…
Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:
— No, ukko… kuinka voit?
Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä kämmenellään Iljušan hiuksia.