— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten toista eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin minuutin verran he olivat taas vaiti.
— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan tunteettomalla äänellä.
— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.
— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja varmasti ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli, että hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi itkeä niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. — Kun se kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä tiedän.
— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.
— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen, vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.
— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi alikapteeni rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen, äkäisistä äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja oikein äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien… Istuutukaa, tähän Iljušan vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis vieras, kauan odotettu vieras… Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin kanssa?
Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän matkalla ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun, niin nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.
— En… minä olen Perezvonin kanssa… Minulla on nyt sellainen koira, Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla… kun vain vihellän, niin se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, — kääntyi hän äkkiä Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? — kysyä paukautti hän äkkiä.
Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan. Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut huomaavinaan.