— Missä sitten… on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.
— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt menojaan!
Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša, jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan silmää, mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään kertaa huomaavinaan.
— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut tietymättömiin sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja säälimättömästä mutta alkoi jostakin syystä itsekin läähättää. — Minulla on sen sijaan Perezvon… Slaavilainen nimi… Minä toin sinun luoksesi…
— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.
— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa… Se huvittaa sinua. Minä toin vartavasten… samanlainen pörrökarvainen sekin… Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän äkkiä rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän mielenkuohun vallassa.
— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.
— Jospa te… — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän vierustalla olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te… muuhun aikaan… sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja kiireissään ja huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja vihelsi heti tämän avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti hurjasti huoneeseen.
— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan, ja koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.
— Tämä on… Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja onnesta soinnuttomalla äänellä.