— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja nosti Iljušan luo.
— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin heti, kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut… Minä etsin sen käsiini… Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi. Jos se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan varmasti! Ennätti siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä et huomannutkaan, että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula pisti kuitenkin kieleen, siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi ja vikisi, ja sinä luulit, että se oli niellyt palan kokonaan. Sen täytyi silloin kovasti vikistä, sillä koiralla on hyvin hieno nahka suussa… hienompi kuin ihmisellä, paljon hienompi! — huudahteli Kolja innoissaan, kasvot riemusta hehkuvina ja loistavina.
Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja omituisesti pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos mitään aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti ja tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä sitä kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät tätä ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan oli aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.
— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella äänellä. — Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun Žutškasi! — Hän oli vähällä itkeä.
— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov surullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää Žutškan, ja hän löysikin!
— Löysi kuin löysikin! — huudahti iloisesti vielä joku.
— Aika poika tuo Krasotkin! — kajahti kolmas ääni.
— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat taputtaa käsiään.
— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että hänen äänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian laita oli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa! Minähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti, kotiini lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen päivään asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta minä sain hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian perille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja, katsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten opetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja sujuvana: »Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi on nyt!» Mutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille kohta sellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa, pieni pala, no, eikö teillä todellakaan ole?
Alikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa hänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata kallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!» Koira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi liikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat, Iljuša katseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein enimmän miellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi nauraa hohottaa koiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: — Perezvon, Perezvon!