— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, — huudahti Kolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko maailma huutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää silmänräpäyksessä: Ici, Perezvon!
Koira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi sisälle tuoden palan keitettyä lihaa.
— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti ottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään kuumasta. Katsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko, miksi sinä et katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!
Uusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa ojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti liikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla siirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta Perezvonia ei seisotettu kauan.
— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä Perezvonin kuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja ihmeissään.
— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut koko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.
— Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin näyttää sen koko loistossaan!
— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen koiraa napsutellen laihoja sormiaan.
— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. Ici, Perezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja Perezvon lensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen kaulaa molemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan vastalahjaksi. Iljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe vuoteessaan ja kätki kaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.
— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja istuutui taas Iljušan vuoteelle.